28. syyskuuta 2013
En löydä sanoja
Langennut enkeli on ainut kelle koen pakottavaa tarvetta puhua viiltelystä ja oksentelusta. Kaikille muille mä haluan olla vahva, mutta sen käsissä mä hajoan joka aamu, kun se silittää mun vatsaa ja reittä kädellään. Ja ehkä salaa mä toivon, että se käskisi mun pakata tavarani pois sen kämpiltä, kun se kuulisi, etten mä olekaan niin täydellinen, että kelpaisin sen huumejengeiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
herää nyt jumalauta nainen. ei narkomaaneja kiinnosta toiset ihmiset, tärkeint on että saa itse taas päivän fiksit. onni odottaa sua tuol jossain... onni, joka HALUAA just sut luokseen.
Ensinnäkin mielestäni on turhaa yleistämistä, että jokainen narkkari välittäisi vain päivän annostuksestaan (ei sillä että haluaisin jotenkin puolustella), vaan osalle aineiden käyttö on vaan osa rentoutumista ja illan viettoa ns. pinttynyt pahatapa. Vaikka mun enkelille joskus aineet onkin tuottanut suuriakin ongelmia mä haluan uskoa, et se käyttää (mitä nyt ikinä käyttääkään) niin kohtuudella. Tää asia on meillä tabu, eikä me ikinä puhuta kummankaan menneisyydestä, joten mun on tähän tosi vaikee ottaa kantaa tähän enempää. Mulle kuitenkin asia on niin pitkään ihan ok, kunhan sen jutut ei vaikuta mitenkään muhun. Ja just sen takia mä koenkin tarvetta puhuu sen kanssa, kun musta tuntuu, että se ois ainoo joka osais ees jotenkin samaistua muhun tässä asiassa (ihan niiku sh ja aineet jotenki liittys toisiinsa).
Niin ja onni tulee jos on tullakseen, ei se käskemällä tai toisesta ihmisestä luopumalla tule.
Mutta periaatteessa ymmärrän kommenttisi pointin siinä suhteessa, että pitäisi päästää irti huonoista piireistä ja lähteä kuin vielä voi. Tää tilanne on vaan helvetin monimutkainen, mutta minkäs teet -itsepähän olen soppani keittänyt.
Lähetä kommentti