Muistan sun kasvot mutten sydäntä

Puolivuotta sitten mä olisin ollut ihan kikseissä, että se ois puhunu mulle. Mä oisin leijaillu vaaleanpunaisilla hattarapilvillä, niillä siirappisilla. Oisin rakentanut hiekkalinnoja ja leiponut mokkapaloja pelkästä onnesta, hänestä. Mä oisin ollut maailman onnellisin tyttö, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Mä vaan halusin sitä niin paljon, rakastin ilman vastakaikua, halusin. Ja mulle ois riittäny ees puolet siitä, puolet mu unelmista, miehestä.

Mutta nyt kun se puhuu, mua vaan kuvottaa. Se miten se on pettänyt ja jättänyt viesteillä. Leijunut saavutuksillaan ja pitänyt naista pelinappulana, onnistunut siinä. Mua vaan kuvottaa ajatella keiden kakkien kanssa se on ollut, enkä mä oo enää yhtään kikseissä.

Kaikki ne sanat

Miten tähän on taas päädytty
miten sinä teet sen niin
etten koskaan kuule sitä sinulta
miten sinä
kosketat minua ilman sormenpäitä
ilman suoria sanoja
ihmetekoja
otat minut syliisi
kun nukun
kerrot kaikki ne sanat
joita en ikinä kuule
teet sen kaiken niin
etten minä enää kestä

Koossa pitävä palanen

 Syljin tänään puolet ruuasta taas pois. Niin mä tein välipalallekin. Ne vaan luulee että mä syön. Ne ei tiedä ruokapiiloista, syljetyisä suklaista roskiksessa, taulukoista vihkojen väleistä. Sormissa lukee rohkaisevia lauseita, älä syö ja vähemmän on enemmän. Eikä niille voi sanoa mitään tästä, että on taas syksy ja mua masentaa. Kai ne tietää, ja kohta mä alan syömään vitamiineja. Ne auttaa, tai niin ne ainaki sanoo. Emmä tiedä mikä tässä taas on. Ulkona on niin pimeetä, vaikka vasta linnut lauloi ja sä olit mussa kiinni. Sä kuiskasit mä rakastan sua ja pidit kiinni, kun mä itkin. Nyt mä syljen ruokaa ja te vaan luulette, että mä syön. Niinkuin mä luulin, että sä oisit tuntenu, halunnu mut. Vittu että me ollaan sokeita, mä oon.

Leikkii vielä hetken pienen

Hän ei kävellyt vastaan, eikä kyllä soittanutkaan. Sain vain kuulla toiselta, ettei se ollut Prinssi. Vaikka enpä kyllä minäkään itseäni tuntenut mitenkään prinsessaksi, että ei sen puoleen. Muttta minkä puoleen sitten? Onnettoman kohtalon, joka niin piinaa minua. Se leikkii ihan tahallaan. Piiloutuu kiven koloon ja nurkan taakse. Lyö kasvoille kuin rankka sade. Sattuu. Kohtalo ei leiki hiuksilla, pyörittele niistä kiharoita, etsi kaksi haaraisia. Se kiskoo niistä ensin eteen- ja sitten taaksepäin. Muistuttaa, että joskus minäkin olin hauska ja rakastamiseen kykeneväinen. Että joskus minäkin olin haluttava. Ja ehkä juuri sen vuoksi, hän ei enää soittanut. Tai edes yrittänyt olla prinssi maalaistytölle.

Tee se niin, että minä muistan

Herään yöllä soittoosi. Siitä on vuosi aikaa, kun olin viimeksi puhunut jollekin niin kuin sinulle. Minä en tunnistanut numeroa tai ääntä. En muista keskustelua, muistatko sinä? Aamulla sinä olet sellainen uni, jonka muistaa vain hetken ajan. Painajaiset minä muistan, ne missä sinua ei ole.

Mutta nyt teen kaikkeni muistaakseni sanasi, ne tyhjimmätkin. Voisin soittaa takaisin, kysyä yöstäsi, minusta. Mutta minua pelottaa liikaa, niin minä en soita tai edes laita viestiä. Koska jos sinä olet se Prinssi oikea, soitat tänä yönäkin tai kävelet vastaan kadulla niin, että minä muistan.

Heräsin yöllä soittoosi ja sinä kysyit, että nukunko minä. Muistatko sinä?