Hän ei kävellyt vastaan, eikä kyllä soittanutkaan. Sain vain kuulla toiselta, ettei se ollut Prinssi. Vaikka enpä kyllä minäkään itseäni tuntenut mitenkään prinsessaksi, että ei sen puoleen. Muttta minkä puoleen sitten? Onnettoman kohtalon, joka niin piinaa minua. Se leikkii ihan tahallaan. Piiloutuu kiven koloon ja nurkan taakse. Lyö kasvoille kuin rankka sade. Sattuu. Kohtalo ei leiki hiuksilla, pyörittele niistä kiharoita, etsi kaksi haaraisia. Se kiskoo niistä ensin eteen- ja sitten taaksepäin. Muistuttaa, että joskus minäkin olin hauska ja rakastamiseen kykeneväinen. Että joskus minäkin olin haluttava. Ja ehkä juuri sen vuoksi, hän ei enää soittanut. Tai edes yrittänyt olla prinssi maalaistytölle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti